Käytiin viime viikolla pienellä luokkaretkellä Toijalassa tutustumassa Pihlgren ja Ritola Oy:n tapettimuseoon, sekä Toijalan kangastukkuun. Moneen kertaan oli toistettu, että lähtö on tasan kahdeksalta eikä missään nimessä saa myöhästyä. Yllättäen skrapasin vielä auton ikkunoita 7.55, enkä silti saanut huutoja. Joko mulla on joku taito tässä, tai sitten kukaan ei jaksa välittää kun oon kuitenkin aina myöhässä.
Tapettimuseo oli pieni pettymys, rakennus näytti ulkoapäin lähinnä ladolta eikä lämmitystä ollut lainkaan. Sisällä oli muutama hassu kuviotela ja pari vekotinta, joista opas kertoi varmaan jotain tosi oleellista. En hirveästi ehtinyt kuuntelemaan, sillä keskityin kiroamaan helkkarin huonoa valaistusta. Koita siinä sitten ottaa jotain kuvia.
Toi viimisen kuvan työhemmo oli hiukan spooky, kaikki pelästyi sitä ainakin kerran. Oltiin ihan varmoja, että se lähtee liikkeelle minä hetkenä hyvänsä. Ja kuvista näkyy hyvin, ettei toi museoalue ollut mikään loistelias. Museo on ainoa laatuaan pohjoismaissa, joten toivon ettei kukaan saa päähänsä tulla merten takaa katsomaan tätä nähtävyyttä. Ellei ole aikeissa tehdä tapettiostoksia.
Onneksi myymäläpuoli pelasti koko vierailun. Esillä oli kymmenittäin erilaisia kauniita ja erikoisia tapettimalleja, klassikoita ja vähän tuntemattomampiakin. Pihlgren ja Ritola Oy on edelleen toiminnassa, ja yhtiö valmistaa kaikki tapetit samalla liimapainotekniikalla kuin yli 160 vuotta sitten. Suunnittelijoina ovat olleet mm. Yki Nummi, Tapio Wirkkala, Rut Bryk ja Birger Kaipiainen. Tunnetuimpia malleja on valmistettu vuosikymmeniä ja osa on myös otettu uudelleen tuotantoon, kun mm. 50-luvun retrokuosit ovat alkaneet tehdä paluuta.
Birger Kaipiaisen Kiurujen Yö (1957) on ehkäpä Suomen kuuluisin tapettikuosi. Alkuperäinen väritys on kuvassa näkyvä mustapohjainen versio, jossa on sinisiä orvokkeja. Ton tapetin pohjalta on ilmeisesti kuvitettu jopa Arabian Paratiisi-astiasto.
Tää on niin ihana! "Enkeli"-tapetti oli kuvataiteilija Maaria Wirkkalan ensimmäinen työ, jonka hän suunnitteli 4-vuotiaana ja sai siitä kunniakirjan American Institute of Interior Designersilta. Aika kova likka.
Hackmanin Carelia-aterimista tunnettu muotoilija Bertel Gardberg ehti suunnitella myös muutaman tapettimallin. Tässä Avaimet 50-luvulta.
Tehdasvierailun ja ruokatauon jälkeen lähdimme kohti kangastukkua. Tukuthan eivät tunnetusti myy yksityisille, mutta saimme "opiskelijatarjouksena" mahdollisuuden shoppailla hallissa vapaasti, kuitenkin vähintään 5m per kangas. Itse en viitsinyt vaivata aivojani etsimällä täydellistä tilkkua, sillä muutan tammikuussa nykyisestä kämpästäni pois ja päätin, etten ota sitä riskiä ettei uudet verhot ei sovikaan tulevaan asuntoon. Keskityin siis vain kuvailemaan ihania ja vähemmän ihania kankaita, kaamosmasennukseenhan auttaa bailaamisen, shoppaamisen ja kirkasvalolampun lisäksi väriterapia.
Kapoissa ei ollut lainkaan hintoja, vaan hyllyjen päädyissä oli tälläsiä tauluja, joissa oli kankaasta näyte, nimi ja metrihinta. Ihan ok systeemi, kun halli oli niin iso ja kankaita ihan pirusti.
Sitten, jos löysi jonkun kivan kankaan ni se piti viedä myyjälle ja se leikkasi siitä tollasen härvelin kanssa oikeen määrän. Toi miekkonen oli kyl tosi tehokas, kuvastakin tuli epätarkka kun se oli niin nopee.
Kotimatkalla pysähdyttiin vielä Urjalassa, ja mitä siellä tulikaan tehtyä? Pyyhälsimme Hennan kanssa tietysti makeistukkuun rikkomaan meidän herkkujenostolakkoa. Selityshän oli, että tää on poikkeus kun ollaan retkellä ja kaikkea, nyt saa ostaa niin paljon ku haluaa ja sitte niillä pitää pärjätä. No onko mulla yhtään jäljellä? Ei. Kuviakaan en ehtiny herkuista ostaa, niin äkkiä ne meni. Hauska reissu oli kyllä, näitä lisää kiitos!
